...joka pimeydessä autoilee.
Ajovalojen käyttö opetettiin autokoulussa ensimmäisellä oppitunnilla ja kerrattiin sen jälkeen useita kertoja. Silti tien päällä näkee -tai joskus kirjaimellisesti ei näe- melkoisia suorituksia valojen käytössä. Lyhyesti todettuna valoja on joko liikaa tai liian vähän. Tähän tottuu. Helppo tapa saada vastaantulijalle valot päälle tai pitkät pois on väläyttää itse pitkiä valoja. Samalla merkillä voi kertoa toisen ajovalon kärähtämisestä tai jopa virkavallan suorittamasta ajonopeusvalvonnasta, joskin jälkimmäisestä varoittaminen lienee rangaistavaa.
Tuttua huttua, enkä aio saarnata sumuvalojen käytöstä tai taajamien ajovalopakosta, joka on ollut voimassa toistakymmentä vuotta. Sen sijaan nostan nopeuden satasen toiselle puolelle ja suuntaan moottoritielle. Kun muutama blogi sitten valitin moottoritien tylsyydestä, joudun heti myöntämään käyttäväni moottoriteitä silloin tällöin itseni siirtämiseen paikasta toiseen. Viime lauantai-iltana ajoin Turusta Helsinkiin ja havaitsin syksyn tekevän tuloaan ja iltojen pimenevän. Pimeässä illassa valottomalla moottoritiellä muistin autoni olevan varustettu pitkillä valoilla, kuten useimmat tällä ja viime vuosisadalla valmistetut autot ovat.
Moottoritien erottaa tavallisesta maantiestä ainakin siten, että moottoritiellä on useampia kuin yksi samaan suuntaan vievä ajokaista, ja yleensä ajoratojen välissä on keskikaide ja hieman etäisyyttä. Kaide ja etäisyyttä. Lisäksi mutkat ovat loivempia. Maantiellä vastaantuleva auto kohdataan, kuten lainsäätäjä on hauskasti osannut asian ilmaista. Moottoritiellä ei ole vastaantulijoita, koska eri suuntiin ajetaan eri ajoradoilla. Moottoritiellä ei kohdata vastaantulijoita, paitsi silloin harvoin kun Arto Paasilinna päättää lähteä autoilemaan.
Tieliikennelaki kieltää pitkien ajovalojen käytön tyydyttävästi valaistulla tiellä, ajettaessa lähellä toisen ajoneuvon takana ja niin lähellä kohtaavaa ajoneuvoa, että tämän kuljettaja voi häikäistyä. Moottoritiellä ei kohdata ketään, joten siellä pitkiä saa käyttää valottomilla ja autottomilla osuuksilla. Valojen kuvioita ja kantamia tutkimalla ja vertaamalla moottoriteiden topografiaan voidaan helposti todeta, että pitkien valovoima ei yksinkertaisesti riitä häikäisemään vastakkaiseen suuntaan kulkevan ajoradan käyttäjiä.
Näistä vastakkaiseen suuntaan ajavista noin joka kymmenes väläytti minulle pitkiä ja muutama renkkasi valonvaihdinta niin taajaan, että seuraavassa määräaikaishuollossa viiksi todennäköisesti menee vaihtoon. Koko matkan aikana vastaan tuli puolen tusinaa autoa, joissa pitkät olivat päällä jo ennen kuin ne tulivat näköpiiriini. Suurin osa ajoi 120 km/t rajoitetulla pimeällä tiellä puolikkailla. Miksi?
Moni autoilija luulee, että moottoritiellä on vaihdettava puolikkaille kun vastakkaiseen suuntaan kulkevaa ajorataa ajava auto osuu kohdalle. Edelleen jotkut väittävät häikäistyvänsä luulotellun vastaantulijan pitkistä, vaikka se ei yksinkertaisesti ole mahdollista millään valo-opin tuntemalla tavalla. Tosiasiassa ns. vastaantulijan pitkät toki erottaa puolikkaista, mutta siitä on pitkä matka häikäistymiseen. Omista mittarivaloista on helpompi häikäistyä.
Tieliikennelaki edellyttää tilannenopeuden olevan sellainen, että ajoneuvon saa pysäytettyä tien kulloinkin näkyvällä osalla. Tämä on sinänsä aivan selvä määräys. Rohkenen kuitenkin epäillä, että 120 lasissa puolikkailla ajava pystyy täyttämään lain tämän määräyksen. Jos sinne puolikkaiden kantaman sisään marssii peura ja vauhtia on 120, ei kuljettaja ehdi kissaa sanomaan ennen kuin peurasta tulee paisti. Kuka nyt sitten vaarantaakaan liikennettä, pitkillä ajava valoterroristi vai puolikkailla posottava valoallergikko?
Toisaalta on todettava, että nuo edellä kerrotut pitkien vilkuttelut eivät sinänsä minua häiritse. Kuten totesin, ei valo riitä häikäisemään. Näen kyllä, että Karpolla on asiaa, mutta en pyyntöön reagoi.
Pidetään riittävästi valoa!
maanantai 19. syyskuuta 2011
keskiviikko 14. syyskuuta 2011
Miehiä työssä
Pahoittelen otsikon sukupuolisidonnaisuutta, mutta sille on peruste. Kyse on nimittäin tietöistä, joita tehdään edelleen miesvoimin. Työnjohdossa ja liikenteenohjauksessa voi satunnaisesti nähdä kaunimman sukupuolen edustajia.
Olen olosuhteiden pakosta joutunut ajamaan kohtuullisen usein kehä I:n Leppävaaran/Lintuvaaran kohdalla olevan työmaan kautta, samoin kehä III/Hämeenlinnantie työmaalla. Molemmat tuntuvat pitkiltä kuin nälkäisen päivä ja rajoitus on kiinteä 50 satoi tai paistoi. Molemmilla väylillä on tietyömaankin kohdalla vähintään kaksi kaistaa suuntaansa.
Olisi mielenkiintoista tietää liikennevirran keskinopeus mainituilla työmailla. Väitän, että keskinopeus ei ala numerolla 6, vaan pikemminkin seitsemäisellä. Ok, infra-alan urakoitsijoilla on tieturvakortit ja heijastinliivit, ja suurin osa liikkuu järeillä dumppereilla, mehu-maijoilla tai asfalttigrilleillä. Eikä tuolla juuri ole onnettomuuksia näkynyt. Vaan silti ihmettelen. Jalan liikkuvan työntekijän ei tarvitse kuin horjahtaa, ja 80 ajava bussi pyyhkii yli. Siinä menee henki laakista. Tai jos kavennetuilla kaistoilla autot hipaisevat toisiaan ja toinen väistää sivuun - taas jäi tietyömies alle ja henki pois.
Ajan tunnetusti aina pientä ylinopeutta, hyi minua. Paitsi tietyömaiden kohdalla. Ihan sama kuinka pitkä tietyömaa on kyseessä ja mikä aika vuorokaudesta. Työmailla ei vain ajeta ylinopeutta.
Helsingistä Hämeenlinnaan on noin 100 km matkaa ja matka-aika on hieman vaille tunnin, riippuen mistä ja mihin aikaan lähtee liikkeelle. Jos kahden kilometrin työmaa-alueen läpi ajaa rajoituksen mukaista 50 km/h nopeutta, kuluu noin tunnin siivuun 52 sekuntia enemmän kuin sillä, joka vetäisee työmaan läpi 80 lasissa. 52 sekuntia! Vaikka ajaisi Myyrmäestä Keimolaan, ei tuo 52 sekuntia varsinaisesti vie nuoruutta hukkaan.
Käytännössä homma menee näin: lähden Hämeenlinnanväylää pohjoiseen ja ohitan Kaivokselassa 80 ajavan auton, joka ajaa siinä rajoituksen mukaan. Itselläni on ehkä 87 lasissa. Kohta saavun tietyömaalle, pudotan vauhdin 50:een ja katson, kuinka äsken ohittamani auto painaa edelleen 80 lasissa ohi. Siinä minun ohitseni menee 30 muutakin, samaa vauhtia ajavia on muutama. Työmaan jälkeen alkaa motari ja nostan vauhdin 127 korville. Klaukkalaan mennessä se Kaivokselassa ohitettu ja työmaalla minut ohittanut auto tulee perä edellä vastaan. Hämeenlinnassa olen 10 minuuttia ennen kuin po. auto.
Vaikka ylinopeus sinänsä aiheuttaa presumptiivista vaaraa, en pidä tuollaista alle 10 km/h ylinopeutta aivan tappajavauhtina, varsinkaan kun en ole säännöllisellä ylinopeudella ikinä aiheuttanut konkreettista vaaraa saati onnettomuutta. Moottoritiellä pieni ylinopeus ei niin sanotusti tunnu missään. Sen sijaan tietyömaalla tuo 50->80 muutos erottaa elämän ja kuoleman. Sitä kannattaa miettiä.
Olen olosuhteiden pakosta joutunut ajamaan kohtuullisen usein kehä I:n Leppävaaran/Lintuvaaran kohdalla olevan työmaan kautta, samoin kehä III/Hämeenlinnantie työmaalla. Molemmat tuntuvat pitkiltä kuin nälkäisen päivä ja rajoitus on kiinteä 50 satoi tai paistoi. Molemmilla väylillä on tietyömaankin kohdalla vähintään kaksi kaistaa suuntaansa.
Olisi mielenkiintoista tietää liikennevirran keskinopeus mainituilla työmailla. Väitän, että keskinopeus ei ala numerolla 6, vaan pikemminkin seitsemäisellä. Ok, infra-alan urakoitsijoilla on tieturvakortit ja heijastinliivit, ja suurin osa liikkuu järeillä dumppereilla, mehu-maijoilla tai asfalttigrilleillä. Eikä tuolla juuri ole onnettomuuksia näkynyt. Vaan silti ihmettelen. Jalan liikkuvan työntekijän ei tarvitse kuin horjahtaa, ja 80 ajava bussi pyyhkii yli. Siinä menee henki laakista. Tai jos kavennetuilla kaistoilla autot hipaisevat toisiaan ja toinen väistää sivuun - taas jäi tietyömies alle ja henki pois.
Ajan tunnetusti aina pientä ylinopeutta, hyi minua. Paitsi tietyömaiden kohdalla. Ihan sama kuinka pitkä tietyömaa on kyseessä ja mikä aika vuorokaudesta. Työmailla ei vain ajeta ylinopeutta.
Helsingistä Hämeenlinnaan on noin 100 km matkaa ja matka-aika on hieman vaille tunnin, riippuen mistä ja mihin aikaan lähtee liikkeelle. Jos kahden kilometrin työmaa-alueen läpi ajaa rajoituksen mukaista 50 km/h nopeutta, kuluu noin tunnin siivuun 52 sekuntia enemmän kuin sillä, joka vetäisee työmaan läpi 80 lasissa. 52 sekuntia! Vaikka ajaisi Myyrmäestä Keimolaan, ei tuo 52 sekuntia varsinaisesti vie nuoruutta hukkaan.
Käytännössä homma menee näin: lähden Hämeenlinnanväylää pohjoiseen ja ohitan Kaivokselassa 80 ajavan auton, joka ajaa siinä rajoituksen mukaan. Itselläni on ehkä 87 lasissa. Kohta saavun tietyömaalle, pudotan vauhdin 50:een ja katson, kuinka äsken ohittamani auto painaa edelleen 80 lasissa ohi. Siinä minun ohitseni menee 30 muutakin, samaa vauhtia ajavia on muutama. Työmaan jälkeen alkaa motari ja nostan vauhdin 127 korville. Klaukkalaan mennessä se Kaivokselassa ohitettu ja työmaalla minut ohittanut auto tulee perä edellä vastaan. Hämeenlinnassa olen 10 minuuttia ennen kuin po. auto.
Vaikka ylinopeus sinänsä aiheuttaa presumptiivista vaaraa, en pidä tuollaista alle 10 km/h ylinopeutta aivan tappajavauhtina, varsinkaan kun en ole säännöllisellä ylinopeudella ikinä aiheuttanut konkreettista vaaraa saati onnettomuutta. Moottoritiellä pieni ylinopeus ei niin sanotusti tunnu missään. Sen sijaan tietyömaalla tuo 50->80 muutos erottaa elämän ja kuoleman. Sitä kannattaa miettiä.
perjantai 9. syyskuuta 2011
Tienkäyttömaksut á la Merja Kyllönen
Tuore liikenneministeri Merja Kyllönen (vas.) teki liikennepoliittisen avauksen tienkäyttömaksujen selvittämisestä. Ministerin mukaan Suomessa tulisi selvittää elektroniseen seurantaan perustuvan järjestelmän käyttöönotto, jossa autoilijat maksavat tienkäyttömaksuja ajokilometrien mukaan.
Merja Kyllönen lienee liian nuori ja liian vasemmistolainen muistamaan "Viinasen laastareista" syntynyttä meteliä, jossa kyse oli sentään varsin maltillisesta autoilun lisämaksusta. Laastarit otettiin käyttöön lamavuonna 1993, ja Viinanen muistettaneen niistä paremmin kuin leikkauslistoistaan.
Ehdotus uppoaa pyöräilevään vihervasemmistoon kuin häkä. Tuolla tavalla yksityisautoilu saadaan maksamaan kunnolla ja valtio korjaa potin. Oikein?
Väärin. Potin korjaavat laitevalmistajat, jotka tekevät näitä GPS-pohjaisia seurantalaitteita ja operaattori, joka kerää laitteiden lähettämän datan ja laskuttaa tienkäyttäjiä. Valtiolle jää juuri sellainen siivu, että budjettia sillä ei paikata.
Maksua voi kritisoida monellakin perusteella, mutta oikeastaan kritiikin kärki kohdistuu nyt ministeri Kyllöseen. Kaksoisleukainen vassari ei ainakaan ulkoisen habituksensa puolesta näytä pyöräilijän prototyypiltä. Eduskunnan taksikortti ja ministeriaudin takapenkki eivät vain lihota, vaan myös erkaannuttavat ministerin tavallisten tienkäyttäjien arjesta, jossa maksut menevät omaan piikkiin. Eikä tässä vielä kaikki. Tuoreessa Rakennusliiton Rakentaja-lehdessä, joka ilmestyi sopivasti samana päivänä kuin Hesarin uutinen ministerin mielipiteestä (9.9.2011), ministeri ei sano halaistua sanaa uudesta maksuideastaan, vaan puolustaa kilometrikorvausten verottomuutta. Rakentajat ovat 75% vassareita, joten tätä porukkaa ministerin on pyrittävä miellyttämään, jos Audin takapenkki houkuttelee vastaisuudessakin.
Tosiasiassa kaikki tienkäyttäjät eivät maksa itse maksujaan. Käytännössä kaikki pakolliset työajot menevät työnantajan piikkiin, ajettiin ne kilometrikorvattuina omina ajoina tai työsuhdeautolla. Näin ollen merkittävä osa tienkäyttäjiltä perittävistä maksuista menee työnantajien maksettavaksi, jotka tietysti kattavat kustannukset sillä mistä saavat tulonsa - eli viime kädessä maksut nostavat hintoja. OK, aina joku maksaa hinnan omasta pussistaan, mutta ministeri Kyllösen mallilla myös autottomat cityvihreät osallistuvat näihin maksutalkoisiin sillä osuudella, jolla ostavat hyödykkeitä.
Ministeri Kyllönen, tee itsellesi palvelus ja tutustu hallinnonalaasi ennen kuin ehdotat päättömyyksiä. Aja autolla ja maksa itse edes nykyiset kulut. Ja terveytesi tähden, ryhdy harrastamaan liikuntaa!
Merja Kyllönen lienee liian nuori ja liian vasemmistolainen muistamaan "Viinasen laastareista" syntynyttä meteliä, jossa kyse oli sentään varsin maltillisesta autoilun lisämaksusta. Laastarit otettiin käyttöön lamavuonna 1993, ja Viinanen muistettaneen niistä paremmin kuin leikkauslistoistaan.
Ehdotus uppoaa pyöräilevään vihervasemmistoon kuin häkä. Tuolla tavalla yksityisautoilu saadaan maksamaan kunnolla ja valtio korjaa potin. Oikein?
Väärin. Potin korjaavat laitevalmistajat, jotka tekevät näitä GPS-pohjaisia seurantalaitteita ja operaattori, joka kerää laitteiden lähettämän datan ja laskuttaa tienkäyttäjiä. Valtiolle jää juuri sellainen siivu, että budjettia sillä ei paikata.
Maksua voi kritisoida monellakin perusteella, mutta oikeastaan kritiikin kärki kohdistuu nyt ministeri Kyllöseen. Kaksoisleukainen vassari ei ainakaan ulkoisen habituksensa puolesta näytä pyöräilijän prototyypiltä. Eduskunnan taksikortti ja ministeriaudin takapenkki eivät vain lihota, vaan myös erkaannuttavat ministerin tavallisten tienkäyttäjien arjesta, jossa maksut menevät omaan piikkiin. Eikä tässä vielä kaikki. Tuoreessa Rakennusliiton Rakentaja-lehdessä, joka ilmestyi sopivasti samana päivänä kuin Hesarin uutinen ministerin mielipiteestä (9.9.2011), ministeri ei sano halaistua sanaa uudesta maksuideastaan, vaan puolustaa kilometrikorvausten verottomuutta. Rakentajat ovat 75% vassareita, joten tätä porukkaa ministerin on pyrittävä miellyttämään, jos Audin takapenkki houkuttelee vastaisuudessakin.
Tosiasiassa kaikki tienkäyttäjät eivät maksa itse maksujaan. Käytännössä kaikki pakolliset työajot menevät työnantajan piikkiin, ajettiin ne kilometrikorvattuina omina ajoina tai työsuhdeautolla. Näin ollen merkittävä osa tienkäyttäjiltä perittävistä maksuista menee työnantajien maksettavaksi, jotka tietysti kattavat kustannukset sillä mistä saavat tulonsa - eli viime kädessä maksut nostavat hintoja. OK, aina joku maksaa hinnan omasta pussistaan, mutta ministeri Kyllösen mallilla myös autottomat cityvihreät osallistuvat näihin maksutalkoisiin sillä osuudella, jolla ostavat hyödykkeitä.
Ministeri Kyllönen, tee itsellesi palvelus ja tutustu hallinnonalaasi ennen kuin ehdotat päättömyyksiä. Aja autolla ja maksa itse edes nykyiset kulut. Ja terveytesi tähden, ryhdy harrastamaan liikuntaa!
torstai 1. syyskuuta 2011
Autoilun tulevaisuus on täällä
Minulla oli tilaisuus tutustua autotekniikan viimeisimpään luomukseen, josta povataan jopa koko autoilun tulevaisuutta. Kyseessä on tietenkin sähköauto, tarkemmin sanottuna Mitsubishi i-miev.
Itse autohan on ruma kuin petolinnun takapuoli aamutarpeiden jälkeen. Tai jotain sinnepäin. Ulkoisesti laite kuitenkin muistuttaa useita muita autoja, onhan siinä neljä pyörää, saman verran ovia, läpinäkyvät ikkunat ja niin edelleen. Sisällä on kojelauta, ajosuunnan valitsin ja normaalit istuinjärjestelyt. Tavaroille on oma säiliönsä. Ei mitään korkean teknologian gismoja, vaan aivan perus-Mitsujen osalaarista haetut palikat. Ei terävää muotoilua, vaan -kuten edellä kuvasin- ankean näköinen koppero, jossa voisi yhtä hyvin lukea vaikka "Nissan" tai "Opel". Ei lue, mutta saman auton saa myös Citroën ja Peugeot -merkkisinä.
No mistä kaikki hype, jos maailman tylsimmillä merkeillä myydään japanilaisia vakio-osia? Pihvi on tietysti tuossa sähkömoottorissa, joka kuljettaa autoa. Ladattava sähköauto ilman mitään polttomoottoriapua. Virrat päälle, ajosuunnan valitsin D:lle ja kaasupolkimen vastineena toimiva pedaali pohjaan. Hoplaa, kylläpä tämä vääntää! Kiihtyvyys kaupunkinopeuksiin on aivan kelvollinen, ja mikä upeinta, kyyti on lähes äänetöntä. Satasen vauhtia joutuu hakemaan jo sen verran kauan, että sekuntikello kyllästyy tehtäväänsä. Seuraava yllätys on moottorijarrutuksen teho. Ihan valehtelematta pupillit hipaisevat silmälasinlinssejä, ainakin jos ajosuunnanvalitsin on kaupunkiajoasennossa. Kannattaa pitää mielessä, jos ajaa tavallisella autolla tällaisen perässä, että vauhti voi hidastua todella radikaalisti, vaikka jarruvalot pysyvät pimeinä.
Muistinko mainita, että kyyti on lähes äänetöntä? Jos tämä olisi tehty puoliksikaan niin hyvin kuin joku oikea auto, ei sisään kuuluisi yhtään mitään. Nyt tuuli suhisee paperinohuiden ovien läpi ja kapeat renkaat jyrisevät kuin vanhassa harmaassa Fergusonissa. Mutta moottorista kuuluu vain vaimea sähkömoottorin ääni, miten tuota nyt kuvailisikaan. Äänetöntä. Korostaakseni tunnetta kirjoitan vielä neljännen kerran tuon ihmeellisen sanan; äänetöntä!
Auto ladataan sähköpistokkeesta ja yhdellä latauksella ajaa alun toista sataa kilometriä, ainakin ihanneolosuhteissa. Oma työmatkani on noin 8 km ja kuljen työasioissa harvoin kauemmaksi kuin 20 km päähän, jolloin tämä olisi aivan omiaan työmatka-ajokiksi. Takapenkin ja tavarasäiliön ansiosta tällä hoitaisi aika paljon myös lapsiperheen arkiasioita.
Valitettavasti tämä ei riitä. Aika ajoin on ajettava pitemmälle kuin reilun sadan kilometrin päähän. Pikalataus kestää tunteja. Kaupunkiautoksi ok, mutta kehäteiden ulkopuolelle tarvittaisiin toinen auto. No, jos hinta olisi kohdallaan, niin menisihän tämä työmatka-ajokkina kevyesti. Vaan ei ole. I-Miev maksaa karvan yli 40.000 €, eikä sillä ole mitään hienoja etuoikeuksia. Ei asiaa bussikaistalle, ei ilmaista pysäköintiä (paitsi stokkan parkkihallissa sähköautopaikoilla), ei mitään. Ja hintaa kuin oikealla autolla. Jos tämän hinta olisi 15.000 €, voisi sillä hätyytellä rekisteröintitilaston top15 sijoituksia, mutta 40 kiloeuron lapulla noita myydään korkeintaan joitain kymmeniä, niistäkin suurin osa yritysten viherpesuun. Neljänkympin hintaa pitäisi paikata hyvällä varustelulla, jota tässä ei ole.
Jos Mitsubishi I-Miev on autoilun tulevaisuus, pysyn mielummin nykyisessä tai menneessä. Tosiasiassa sähköautot ovat yli 100 vuotta vanha juttu, joten tulevaisuudesta puhuminen ei ole edes liioittelua, se on silkkaa paskaa. Tulevaisuutta olisi vetyauto, kuten Honda Clarity. Siinä on hienon vetymoottoriteknologian lisäksi äänettömyys, ylellisyys ja eksklusiivisuus. Yksi sellainen, kiitos!
Itse autohan on ruma kuin petolinnun takapuoli aamutarpeiden jälkeen. Tai jotain sinnepäin. Ulkoisesti laite kuitenkin muistuttaa useita muita autoja, onhan siinä neljä pyörää, saman verran ovia, läpinäkyvät ikkunat ja niin edelleen. Sisällä on kojelauta, ajosuunnan valitsin ja normaalit istuinjärjestelyt. Tavaroille on oma säiliönsä. Ei mitään korkean teknologian gismoja, vaan aivan perus-Mitsujen osalaarista haetut palikat. Ei terävää muotoilua, vaan -kuten edellä kuvasin- ankean näköinen koppero, jossa voisi yhtä hyvin lukea vaikka "Nissan" tai "Opel". Ei lue, mutta saman auton saa myös Citroën ja Peugeot -merkkisinä.
No mistä kaikki hype, jos maailman tylsimmillä merkeillä myydään japanilaisia vakio-osia? Pihvi on tietysti tuossa sähkömoottorissa, joka kuljettaa autoa. Ladattava sähköauto ilman mitään polttomoottoriapua. Virrat päälle, ajosuunnan valitsin D:lle ja kaasupolkimen vastineena toimiva pedaali pohjaan. Hoplaa, kylläpä tämä vääntää! Kiihtyvyys kaupunkinopeuksiin on aivan kelvollinen, ja mikä upeinta, kyyti on lähes äänetöntä. Satasen vauhtia joutuu hakemaan jo sen verran kauan, että sekuntikello kyllästyy tehtäväänsä. Seuraava yllätys on moottorijarrutuksen teho. Ihan valehtelematta pupillit hipaisevat silmälasinlinssejä, ainakin jos ajosuunnanvalitsin on kaupunkiajoasennossa. Kannattaa pitää mielessä, jos ajaa tavallisella autolla tällaisen perässä, että vauhti voi hidastua todella radikaalisti, vaikka jarruvalot pysyvät pimeinä.
Muistinko mainita, että kyyti on lähes äänetöntä? Jos tämä olisi tehty puoliksikaan niin hyvin kuin joku oikea auto, ei sisään kuuluisi yhtään mitään. Nyt tuuli suhisee paperinohuiden ovien läpi ja kapeat renkaat jyrisevät kuin vanhassa harmaassa Fergusonissa. Mutta moottorista kuuluu vain vaimea sähkömoottorin ääni, miten tuota nyt kuvailisikaan. Äänetöntä. Korostaakseni tunnetta kirjoitan vielä neljännen kerran tuon ihmeellisen sanan; äänetöntä!
Auto ladataan sähköpistokkeesta ja yhdellä latauksella ajaa alun toista sataa kilometriä, ainakin ihanneolosuhteissa. Oma työmatkani on noin 8 km ja kuljen työasioissa harvoin kauemmaksi kuin 20 km päähän, jolloin tämä olisi aivan omiaan työmatka-ajokiksi. Takapenkin ja tavarasäiliön ansiosta tällä hoitaisi aika paljon myös lapsiperheen arkiasioita.
Valitettavasti tämä ei riitä. Aika ajoin on ajettava pitemmälle kuin reilun sadan kilometrin päähän. Pikalataus kestää tunteja. Kaupunkiautoksi ok, mutta kehäteiden ulkopuolelle tarvittaisiin toinen auto. No, jos hinta olisi kohdallaan, niin menisihän tämä työmatka-ajokkina kevyesti. Vaan ei ole. I-Miev maksaa karvan yli 40.000 €, eikä sillä ole mitään hienoja etuoikeuksia. Ei asiaa bussikaistalle, ei ilmaista pysäköintiä (paitsi stokkan parkkihallissa sähköautopaikoilla), ei mitään. Ja hintaa kuin oikealla autolla. Jos tämän hinta olisi 15.000 €, voisi sillä hätyytellä rekisteröintitilaston top15 sijoituksia, mutta 40 kiloeuron lapulla noita myydään korkeintaan joitain kymmeniä, niistäkin suurin osa yritysten viherpesuun. Neljänkympin hintaa pitäisi paikata hyvällä varustelulla, jota tässä ei ole.
Jos Mitsubishi I-Miev on autoilun tulevaisuus, pysyn mielummin nykyisessä tai menneessä. Tosiasiassa sähköautot ovat yli 100 vuotta vanha juttu, joten tulevaisuudesta puhuminen ei ole edes liioittelua, se on silkkaa paskaa. Tulevaisuutta olisi vetyauto, kuten Honda Clarity. Siinä on hienon vetymoottoriteknologian lisäksi äänettömyys, ylellisyys ja eksklusiivisuus. Yksi sellainen, kiitos!
Tilaa:
Kommentit (Atom)